3 min lukuaika
Yöjunapariskunta: neljä tuntia joka toinen perjantai
Mari ja Jaak näkivät toisiaan kolme vuotta makuuvaunussa kahden kaupungin välillä. Rajoitus opetti heille jotain, minkä he pitivät sen jälkeenkin.

Työpaikka oli pohjoisessa ja asunto etelässä. Yöjuna lähti kymmentä yli yksitoista ja oli perillä kymmentä vaille seitsemän. Mari laski nopeasti, että jos hän otti perjantaijunan ja palasi sunnuntaijunalla, hän sai noin neljäkymmentä tuntia. Niistä neljä oli aikaa olla valveilla yhdessä ilman että syötiin, pestiin pyykkiä tai nukuttiin.
Jaak laski toisin. Hän laski ne kaksi tuntia ennen junaa, kun Mari pakkasi, he olivat molemmat asunnossa eikä kumpikaan sanonut mitään tärkeää. Hän sanoi myöhemmin, että niitä tunteja hän ikävöi eniten. Se yllätti molemmat, koska silloin heistä oli tuntunut vain siltä, että he odottivat.
Ensimmäinen vuosi oli esitystä
He yrittivät ottaa kaiken irti jokaisesta tapaamisesta. Se on tyypillinen virhe, ja he tekivät sen perusteellisesti. Pöytävarauksia ravintoloihin. Suunniteltua tekemistä. Lauantai-iltapäivisin tunne siitä, että viikonloppu ei ollut vielä ollut tarpeeksi hyvä, ja sitä seurannut yritys pelastaa ilta.
Sunnuntaihin mennessä he olivat molemmat uupuneita ja hieman pettyneitä. Kumpikaan ei sanonut sitä ääneen noin yhteentoista kuukauteen.
Tilanteen rikkoi peruttu juna helmikuussa. Mari oli perillä kahdelta yöllä, he menivät nukkumaan ja lauantai meni pilalle: kaupassa käyntiä, päiväunet ja riita lämminvesivaraajasta. Sunnuntaina laiturilla Mari sanoi, että se oli ollut parhain viikonloppu kuukausiin. Jaak sanoi miettineensä samaa, mutta pelänneensä sanoa sitä.
He olivat yrittäneet tiivistää parisuhteen kahteen päivään. He tarvitsivat kaksi päivää tavallista elämää.
Mitä välimatka todella teki
Tapaamiset eivät olleet koskaan ongelma. Ongelma olivat ne yksitoista päivää niiden välissä.
Puheluista tuli raportteja. Molemmat keräsivät asioita muistiin, mikä kuulostaa hellyttävältä, mutta tarkoitti käytännössä sitä, että pienet asiat heitettiin pois ja vain tiivistettävissä olevat asiat jäivät jäljelle. Toisen viikon keskiviikkoon mennessä he puhuivat toiselleen kuin lööppien pohjalta kootulle hahmolle.
Erityisesti menetettiin arkinen taso: asia joka tapahtui bussipysäkillä, kollega joka sanoi jotain kummaa, lievä valitus polvikivusta. Kukaan ei soita puhelua raportoidakseen polvestaan.
Joten he alkoivat silti lähettää niitä. Aluksi huonosti ja kiusaantuneesti. Kuva seinästä. Neljä sanaa. Kävellessä nauhoitettu ääniviesti, joka osoittautui parhaiten toimivaksi muodoksi, koska sen mukana palasi äänensävy.
Tiistai-kysymys
Jossain vaiheessa toista vuotta heille muodostui tapa, jota kumpikaan ei ollut varsinaisesti ehdottanut. Tiistaisin, joka on yksitoista päivää kestävän tauon kuollein kohta, he lähettivät toisilleen yhden kysymyksen ja vastasivat saamaansa kysymykseen.
Sääntö, johon päädyttiin kahden epäonnistumisen jälkeen, oli se, ettei kumpikaan lukenut toisen vastausta ennen oman vastauksensa lähettämistä. Mari oli huomannut, että kun hän luki Jaakin vastauksen ensin, hän kirjoitti omasta päivästään version, joka sopi Jaakin päivän rinnalle. Se ei ollut epärehellistä. Se oli vain siloitelttua.
Kysymykset olivat enimmäkseen pieniä. Mikä on ärsyttävin asia tällä viikolla, joka on liian pieni mainittavaksi. Mitä välttelet. Mitä panit merkille tänään.
Vastauksia kertyi. Kolmanteen vuoteen mennessä niitä oli useita satoja. Jaak sanoi, että kummallista oli se, että hän tunsi Marin paremmin välimatkan aikana kuin silloin, kun he asuivat samassa asunnossa. Asunnossa hän oli olettanut, että paikalla olo oli sama asia kuin tietäminen.
Mitä he pitivät
He asuvat nyt samassa kaupungissa. Siihen meni kolme vuotta, työpaikan vaihto ja ajanjakso sen keskellä, jolloin molemmat luulivat tahoillaan suhteen päättyvän.
Tiistaitapa säilyi muuton jälkeen, mitä kumpikaan ei odottanut. Se siirtyi lähes jokaiseen iltaan ja lyheni. Mari sanoo sen olevan ainoa asia etävuosilta, jonka hän olisi halunnut säilyttää. Hän sanoo, ettei olisi silloin uskonut, että parasta mitä niistä kolmesta vuodesta jäi käteen, oli tapa eikä suhteen päättyminen.
Jaak sanoo jotain muuta. Hän sanoo, että yhdessä asuminen on paljon parempi tapa olla suhteessa ja paljon huonompi tapa jatkaa toiseen tutustumista. Ainoa syy siihen, että he kysyvät edelleen toisiltaan asioita, on se, että he opettelivat siihen silloin kun muuta vaihtoehtoa ei ollut.
Nimet ja yksityiskohdat on muutettu: pariskunta on yhdistelmä useammasta.
Kysymyksiä ja vastauksia
- Miten kaukosuhteessa elävät pysyvät läheisinä tapaamisten välillä?
- Pitämällä arkipäiväisen viestinnän elossa sen sijaan, että kaiken säästäisi puheluihin. Pienet, tiheät ja arkiset yhteydenotot tekevät enemmän kuin pitkät, aikataulutetut keskustelut.
- Miksi tapaamiset kaukosuhteessa tuntuvat usein pettymykseltä?
- Koska pariskunnat yrittävät tiivistää koko parisuhteen kahteen päivään. Tapaamiset, joihin sisältyy tavallista ja tapahtumatonta aikaa, jäävät yleensä paremmin mieleen kuin loppuun asti suunnitellut.
- Vahingoittaako välimatka aina parisuhdetta?
- Ei välttämättä. Pariskunnat, jotka luovat tietoisia viestintätapoja, kertovat usein tuntevansa toisensa paremmin kuin yhdessä asuessaan, koska mitään ei voinut pitää itsestäänselvyytenä.


